ALKUKANKEUTTA JA SOKERIÖVEREITÄ

Tänään olisi ollut kotiinlähdön aika, vaan täällä yhä ollaan. Minityypin paino ei ollut noussut riittävästi. Ei, vaikka imetän yötä päivää. Minusta tuntuu, ettei maito ole vielä kunnolla noussut, mutta en osaa sanoa sitä kätilöille. Yritän rauhoitella itseäni, mutta se on vaikeaa. Väsyttää. Tahtoisin niin paljon kotiin. En jaksa miettiä oikeaa asentoa enkä korjata imuotetta.

Perhehuoneen televisiossa pyörii vauvanhoidosta kertova video menneiltä vuosikymmeniltä. Elän jossain välitilassa enkä osaa suhtautua ajatukseen, että olen nyt äiti. Muutama hassu tunti ajassa, valovuoden mittainen aika tapahtumissa. Se, mitä oli ennen ei enää koskaan ole.

Patistin puolison hakemaan minulle karkkia sairaalan kioskista. Saatoin lähtiessä huutaa perään jotain vankilassa pitämisestä ja pyyhkiä dramaattisesti silmäkulmiani. Sanoinko jo, etten oikein viihdy täällä? Dramatisointi kannatti. Hän palasi mukanaan muovikassillinen herkkuja: kaikkea, mitä juuri tässä hetkessä tarvitsen. Maailman kultaisin puoliso.

Iltapäivästä se maitokin alkoi nousta.

 

PUSMOI!

-MAIKKI

Kommentoi